10.5.2017

TERVEISIN KIIREINEN VIIKKO


Tällä ja viimeviikolla mulla on ollu kauheesti kaikkee mahollista mietittävää ja aivan hillitön kiire joka paikkaan. Mun on kirjaimellisesti pitänyt olla jopa kolmessa paikassa samaan aikaan viime viikolla. Jos joku päivä ei oo koetta, niin sitten on jokin muu akuutti asia, jonka vuoksi mun stressitaso on pilvissä ja mielenkiinto kaikkeen aivan nollissa. Tässä mä tälläkin hetkellä yritän toisella välilehdellä vääntää mun äikäntehtävää, joka pitäis olla ennen ensi viikkoa siinä kunnossa, että sen vois palauttaa. Mä oon tässä lähiaikoina huomannut olevani melko huono toimimaan paineen alaisena, vaikka toista luulin tähän asti. Yleensä mä toimin kaikkein parhaiten paineenalaisena, mutta nyt jostain syystä mikään ei tunnu sujuvan ollenkaan. Kusen kaiken silleen sopivasti, mutten mitään ihan täysin. 

Viimeviikonloppuna mä olin oikeastaan kokoajan liikkeellä. Mun isosisko tuli käymään, ja siinäpä se sitten menikin lähinnä autossa istuessa tai muuten kaupungin pinnassa ollessa. Huilasin mä kuitenkin sen verran, että tehtiin aivan törkeen hyviä täytettyjä paprikoita ja katottiin Vain elämää, koska - siis herrajumala - Robinin päivä!! Oli muuten ihan hyvä.

Tänään mä olen laskenut melkein neljä tuntia matematiikan geometriaa ja erilaisia pinta-aloja, ja musta tuntuu etten silti pääse huomenna olevaa koetta läpi. Lisäks mä oon tänään suoriutunut maantiedon kokeesta ja aivan mielettömästä pääkivusta. Mä juttelin pitkästä aikaa kunnolla mun läheisempien ystävien kanssa monta tuntia ja ruokkiessa mun koiraa mä sain haavan pohkeeseen kun se vähän innostui liikaa. Tänään mä myös ajattelin vielä lähtee lenkille ja katsoa MM-jääkiekkoa, vaikkei se nyt kovin kivaa katottavaa olekkaan. 

Koirasta puheenollen - tässä on Mytty.


 Mytty on 9 vuotta vanha sekarotunen, ihmisrakas koira, jossa on pumia ja lapinkoiraa. Tää koira on ollu läsnä yli puolet mun elämästä ja en vois enää kuvitella elämääni ilman sitä. (Vaikka mä välillä kärsin vähän sen innostuessa liikaa :D) Mytty on tosi ystävällinen ja lempee koira jonka ansiosta mä olen paitsi piristyny, myös alkanut liikkumaan vähän aiempaa enemmän. Mä en varsinaisesti oo mikään koirarakas ihminen, mutta Mytty on onnistunu tunkeutumaan mun kovan (kissarakkaan)kuoren läpi ja oon tullut siihen tulokseen, että se on ihan okei. Tosin siitä on vaan tosi vaikee saada onnistuneita kuvia, koska nääkin on tosi epäonnistuneita, ja jouduin huijaamaan että mulla on makupala kädessä, jotta se ois ees vilkaissu kameraan.. :D Lisäks mun kamera ei jotenkin tahdo tarkentaa tommoseen karvamöllykkään. 


Muuten, pieni vinkki teille; jos teitä stressaa aivan mielettömästi, niin pitäkää teidän rutiineista kiinni! Mun pakollisin rutiini on katsoa joka aamu uutiset, ja tän näinkin pienen asian ansiosta mä oon pysyny henkisesti kasassa. Ilman tätä mä oisin varmaan jo lähempänä mielisairaalaa ku ylioppilastutkintoa (joka sekin on vielä aivan hirvittävän kaukana).


2.5.2017

PIENI URAKANPOIKANEN


Tiedättekö sen tunteen, kun saatte vihdoin aikaiseksi jotain, mikä teillä on pitänyt tehdä jo tosi pitkään? Mä tiedän, ja mulla oli juuri tää tunne tänään. Mun on siis pitänyt siivota mun huone perinpohjaisesti jo jonkin aikaa, ja tänään mä vihdoin tein sen. Siivosin aivan kaiken ja aivan joka puolelta. Nyt on muuten todella aikaansaanut olo!

Oon aina ollu tosi epätyytyväinen mun huoneeseen sen seinien värin ja huonon kunnon takia. Lisäks mun huone on melko pieni. Ja tässä kun mä vanhempien nurkissa asustelen, niin ei aivan kaikesta oletettavasti saa päättää ihan itse :D Mutta onneksi kuitenkin mun omasta huoneesta, koska mulle sisustaminen on ollu pienestä asti semmonen asia, mistä mä oon tykänny. Tavallaan se on samalla ollu tapa ilmasita mua itteäni, sillä mun huone on mun iän myötä kokenut jos jonkinlaisia muutoskia ja - aivan kuten mäkin - se on joskus näyttäny melko mielenkiintoselta..


Tänään mä kuitenkin lopullisesti kyllästyin mun huoneeseen ja ajattelin, että nyt tähän tulee muutos. Mä siistin mun kaapit, vaihdoin vähän järjestystä, siivosin mun pöydät, vaihdoin lakanat ja järjestelin mun vaaterekin. Ja voin sanoa, etten hetkeen oo ollu näin ylpee siitä, että oon saanu jotain aikaan! Täällä huoneessa on jotenkin aiempaan verrattuna paljon mukavempi olla, ja tää näyttää nyt enemmän multa. Tän voi tunnistaa mun huoneeksi ja tässä näkyy mun kädenjälki.

Mulla on itsessään melko huono mielikuvitus, mutta sisustus on joku sellainen asia, johon mä haluan panostaa ja jossa mä tykkään käyttää omaa mielikuvitustani. Mulla tekis aina hirveesti mieli ostella ja jopa tehdä mun huoneeseen kaikkia ihania kalusteita ja yksityiskohtia, mutta harmittaa vaan että tää mun huoneen pieni koko tulee aina vastaan.. Oon jo onneksi Eeviä varoitelllut, että kun me yhdessä asutaan niin mä kontrollifriikkiyteni vuoksi oon todella tarkka meidän sisutuksesta. :D


Mä rakastan valkoisen, harmaan ja metallin eri sävyä ja se näkyy myös mun huoneessa. Mä oon aina ollu tosi vaalea ihminen sisustuksen suhteen (jos näin siis voi sanoa :D) ja mun huoneessa on aina ollu tosi paljon valkosta. Jotenkin mun mielestä valkoiset huonekalut on helppo ja ennen kaikkea varma valinta, kun niiden ympärille on sitten helppo lähteä sisustamaan ja tekemään erilaisia kokonaisuuksia yksityiskohtien ja joidenkin veikeiden värien avulla.


Toki tää mun mielipide varmasti tulee iän kautta muuttumaan luultavasti melko radikaalistikin, mutta juuri nyt tuntuu tältä, ja tää on tällä hetkellä mulle se paras mahdollinen sisustustapa. Oon ilonen siitä, että viihdyn mun huoneessa nyt niin paljon paremmin kun ennen tätä siivousta, ja se on mulle tärkeetä, koska mä tykkään olla kotona ja omissa oloissani, ja siihen mun oma huone on se paras mahdollinen vaihtoehto.

24.4.2017

PUNAISET HUULET

"I live by a man's code,  designed to fit a man's world, 
yet at the same time  I never forget that  a woman's first job 
is to choose the right shade of red lipstick."


Seuraavaksi teille on vuorossa postaus punaisesta huulipunasta ja siitä, mitä se naiselle loppupeleissä merkitsee (tai no siis mulle ainakin.. :D)  Lähdetään vaikka siitä, että mähän siis henkilökohtaisesti käytän itse huulipunia todella vähän. Tää johtuu lähinnä siitä, että mä paitsi onnistun sottaamaan itteni niiden kanssa, mutta myös siitä että mä pidän mun huulia tosi ruman muotoisina. Ne vaan on jotenkin tosi epäsymmetriset ja hassun näköiset. Sitten mua vaan inhottaa, kun se huulipuna ei voi asettua mitenkään näitsti ja lopulta päädyn vaan pyyhkimään sen pois. Toki tähän huulipunan vähäiseen käyttöön vaikuttaa myös mun poikaystävä (se kun ei tykkää pussailla mua mikäli mun huulissa on jotain muuta kuin huulirasvaa).
Sitten jos mentäisiin ihan itse asiaan. Mulla oli eräs päivä yllinkyllin aikaa meikata ja laittautua aivan niin paljon kun halusin ja siinä mä sitten huulipunaa laittaessa ajauduin miettimään, että miks naiset oikeestaan ees käyttää sitä. Mä itse tunnen mun oloni paljon itsevarmemmaksi jos mulla on - erityisesti punaista - huulipunaa. Jotenkin se vaan on väriltään niin rohkea ja huomiotaherättävä, että se tavallaan väkisinkin lisää itsetuntoa. 

Toinen mun mieleen juolahtanut syy on myös se, että punainen huulipuna on tietynlainen tapa kapinoida. Se näyttää, ettet ensinnäkään välitä siitä, mitä muut susta ajattelee ja toisekseen myös sen, että sä uskallat erottua joukosta ja korostaa itseäs jollain niinkin pienellä, mutta silti vain niin rohkealla asialla, kuten punaisella huulipunalla.


Totuushan on, että punainen huulipuna sopii ihan kaikille, mikäli sen sävyn vain on osannut valita oikein. Tähän kytkeytyy siis kolmas syy, minkä mä tajusin, ja se on hyvältä näyttämisen halu. Kun sulla on punaista huulipunaa, sä vaan yksinkertaisesti tunnet olosi paljon paremman näköiselle. Tää saattaa johtua siitä, että a) punainen huulippuna on vaan jokin aivan uskomattoman yksinkertainen keino näyttää hyvälle tai b) sitä vain käytetään yleensä niin harvoin, että sen kerran kun sitä käytetään, tunnetaan olo voittamattomaksi. Joka tapauksessa se on siis jokin aivan loistava keino osoittaa itsevarmuutta.

Neljäntenä ja viimeisenä syynä pidän ensimmäistä kertaa, kun käytit punaista huulipunaa. Muistatteko sen hämmästyttävän kerran? Muistatteko, kuinka teistä tuntui aivan loistavalta? Kaikki katseet tuntui kohdistuvan vain itseensä, ihan vain siksi että uskalsi sekä pystyi ja näytti hyvältä punaisen huulipunan kanssa. Kaikilla on oikeus kokea ensimmäinen kerta punaisilla huulilla, koska se on jotain niin uskomatonta!

17.4.2017

TILANNEPÄIVITYS


Tässä mä makaan mun sängyllä muka piristävissä, kirkkaanvärisissä lakanoissa kuunnellen musiikkia ja kirjoittaen. Oon turta. Mutta toisaalta, mikäs tässä. Ei tää yhtään hullunpaa ole, nyt kun kuitenkin löytyi taas tää intohimo kirjoittaa ja ennen kaikkea piirtää.

Tän postauksen tarkoitus on olla tilannepäivitystä edelliseen. Ai mitenkö pyyhkii? No kun ajattelee vähän eri nuotein kuin edellistä postausta kirjoitellessa, niin loppujen lopuksi tää kaikki on ihan mukiinmenevää. Vaikkei se mieliala juurikaan ole kohentunut, niin ainakin mä olen väkisin yrittänyt löytää positiivisia asioita, hopeareunuksia tästä kaikesta. Ja oon onnistunu siinä. Vaikka kaikki juuri sillä hetkellä tuntuu menevän paskasti, niin se kuitenkin loppuu aikanaan. Nukuttua pari kertaa sen asian yli voi olla jo aivan eri ääni kellossa. Voi jopa olla iloinen, vaikka vielä viikko sitten kaikki tuntui kaatuvan niskaan.


Mä en henkilökohtaisesti enää itse jaksanut itseäni, ja otin niinsanotusti itseäni niskasta kiinni ja lähdin väkisin piristymään. Alkuun se tuntui vaan pahentavan asiaa, mutta loppupeleissä radikaalimmista keinoista voi myös olla hyötyä. Niin kuin mun tilanteessa. Mun ylpeys ei kestä jatkuvaa masistelua, varsinkaan muiden nähden. Sallin itelleni yleisesti muutaman huonon päivän kuukauteen, mutta jos mulla tekee vielä enemmän mieli äksyillä ja olla vaikea, niin mä jätän sen sitten kotiin ihan mun omaksi asiaksi. Korkeintaan muutaman vähän läheisemmänkin ihmisen huoleksi, mutta suurin osa jää mulle itselle murheeksi. Mä en vaan tykkää olla angstinen ihminen. Tajuttuani elämä vaan olevan liian lyhyt kaikkeen tähän, mä todellakin päätin etten mä ole tällainen. Vaikka musta tuntui ja ajoittain tuntuu vieläkin tosi pahalle, niin oon kuitenin oppinut erottamaan tiedon tunteista. Mä tiedän, että loppupeleissä mulla on kaikki aivan todella hyvin ja että mä en ole niin pohjalla, kuin miltä se tuntuu. Piti vaan opetella ajattelemaan asioita monista eri perspektiiveistä. 

Mä oon tavallaan sellainen päivä kerrallaan- eläjä, joka pyrkii nauttimaan joka hetkestä. Tottakai se joskus on vähän vaikeempaa. Mutta loppujenlopuksi tää kaikki vaan vahvistaa, ja se näkyy ens kerralla tässä samanlaisessa tilanteessa. En enää​ lannistu samoista asioista niin helposti kuin ennen ja osaan käsitellä eri tilanteita entistä paremmin. Kaiken päälle tää siis on vaan rikkaus. Mitä enemmän kokee, sitä varautuneempi osaa olla ja sitä paremmin selviytyy seuraavista samankaltaisista tilanteista. Näin mä tykkään ajatella, kun on vähän vaikeampaa.



Multa kysyttiin kaksi kertaa, että auttaako tää kirjoittaminen purkamaan mun pahaa oloa. Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, niin kyllä auttaa. Jotenkin se, että saa vaan oksennettua kaiken tähän näppäimistölle, tuo tietynlaisen logiikan tälle kaikelle. On jotenki helpompi käsitellä sitä asiaa palasina ja muodostaa niistä palasista kokonaisuuksia. Joskus on myös hauskaa tajuta, kuinka mitättömästä asiasta lopulta on saanut aikaan hillittömän metelin.. :D Joskus sataa paskaa niskaan, ja se on ihan okei. Sitä sattuu ihan jokaselle. Ihmiset tuomitsee, ja niiden sanoja ei aina pidä ottaa niin kirjaimellisesti, niin kuin mä tein. Selän takana puhuu jokainen ja aivan jokaisesta, eikä kukaan siltä säästy. Kiitos ton edellisen postauksen, mäkin aloin ymmärtämään, kuinka pienet asiat voi patoutuessaan paisua todella suuriksi. Mutta kun ne yhdistää yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, on sitä paljon helpompi käsitellä ja päästä yli. Toisin sanoen tää kirjoittaminen on yllättävän terapeuttista! Toivottavasti teillä kuitenkin on ollut mukavampi kuukausi.

11.4.2017

STRESSILOMA


Mä oon viimeaikoina alkanu miettimään asioita tarkemmin ja suuremmissa skaaloissa, tavallaan enemmän mun tulevaisuutta koskien. Oon myös alkanu miettiä, miten mulla oikeesti menee, mitä mulle kuuluu ja oonko mä kunnossa. Ja koska tää on päiväkirja, aattelin kertoo vähän mun viimeaikaisusta kuulumisista, ajatuksista, tunteista ja mielentilasta.

Mä siis kävin viikonloppureissussa Budapestissä, Unkarissa. Se oli tavallaan stressiloma. Ja se sattui aivan loistavaan väliin. Mä ajattelin että se reissu tekee mulle tosi hyvää, päästä nyt pois tästä Kuhmon tylsästä, joka päivä samanlaisena toistuvasta arjesta. Mä ajattelin, että ois piristävää nähdä vaihteeksi vähän uusia maisemia, uusia kasvoja, puhua eri kieltä ja ennen kaikkea matkustaa jonnekkin, missä en oo ikinä ennen käynyt ja missä en lainkaan osaa liikkua. Tutustua kokonaan uuteen osaan maailmassa. Osittainhan mä olin oikeassa. Siellä mä nimittäin unohdin kaikki mieltä painavat asiat, ja jo pelkkä Helsinkiin pääseminen tuntui helpottavan mun stressiä ja alavireisyyttä.


Mä päätin olla ajattelematta lainkaan Kuhmoa ja mun arkea Suomessa, ja se oli hyvä päätös. Tavallaan mä yritin olla siellä kokonaan eri ihminen. Nähä asioita eri tavalla ja monista näkökulmista. Mä pidin mun lomalla tosi hauskaa, kiertelin vanhoja kämäsiä baareja, kävelin monia tuhansia askelia ympäri sitä suurta kaupunkia, kiersin vanhan linnan raunioita, kahvittelin lukuisissa eri kahviloissa ja maistelin monia erilaisia ruokia. Mä myös lensin. Mä uskaltauduin lentokoneeseen ja selvisin siitä ilman sen suurempia seurauksia. (Toki mä paniikkihäiriöni vuoksi muutaman kyyneleen tirautin, mutta annoin sen jo itselleni anteeksi.) Ja hei, mikä parasta; mä harjoitin shoppailuterapiaa. Paljon!


Hetken mä jo luulin siellä ollessani, että kaikki vois mennä vaan ohi mun ollessa yli tuhannen kilometrin päässä Suomesta. Hetken toi kaikki olikin totta. Ja hetken mä ajattelin,että mä vaan ylireagoin ja tää kaikki järjestyy mun päästessä virkistymään vähän kauemmaksi.
Takasin tullessa mä kuitenkin mietin vaan sitä, että mitäköhän mä maanantaina. Kenen kanssa vietän aikaa, ketä tervehdin ja mitä  muut ajattelee mun ollessa taas täällä. Mä mietin, että se viikonloppu vois olla mun tapa lakasta vanhat asiat maton alle ja alottaa kokonaan uusiksi. Se ei kuitenkaan ollu sitä. Heti Suomeen saavuttua mä tajusin olevani, jos mahdollista, vielä enemmän hukassa, kuin sieltä lähdettyäni. Musta tuntui että kaikki se mun stressi, alavireisyys ja muu kauheus oli vaan jäänyt odottamaan mua lentokentälle, kunnes tuun takasin ja ne voi taas kietoutua muhun. Tuntuu kuin ne olis vaan lisääntynyt keskenään sen muutaman päivän ajan mun ollessa poissa. Aivan kuin ne olis vaan paisunu suuremmiksi. Ne asiat, jotka tavallaan oli mitättömiä murheita mun lähdettyä.



Vaikka ajatus Suomesta masentaa aina ihanan ulkomaanmatkan jälkeen, oli tää jotain aivan muuta. Mua pelotti. Mua ahdisti ja musta tuntui että se mun stressiloma oli mennyt aivan liian nopeasti. Niin nopeesti, etten kerinnyt ees käsitellä mun ajatuksia. Saati sitten unohtaa sitä, minkä vuoksi mä alunperin halusin sille matkalle. Kaiken tän lisäksi mulla ei enää tavallaan ollut sitä samaa ihmismuuria mun ympärillä, mikä mulla aina ennen oli. Tai jos se oli, mä en tiennyt siitä. En enää oikeestaan ees tienny kehen turvautua ja ketä halata tän reissun jälkeen. En halannut ketään. Mulle tärkein ihminen ei ollut tavoitettavissa maanantaina, ja mun täytyi selvitä ilman tukea. Ei sillä, mä selvisin. Ja kohtalaisen hienosti selvisinkin. Ja tästä mä olen pirun ylpeä.


Muiden näkökulmasta mun murheet tuntuu varmasti todella pieniltä ja mitättömiltä, mutta mä katson maailmaa aivan eri tavalla. Mä rakastan olla onnellinen ja hymyillä, mutta nyt parin viikon aikana ei oo lainkaan ollu fiilistä siihen. Oon vaan ollu hukassa ja miettinyt, että voinko mä tehdä jotain satuttamatta jotakuta. Kaikki ketkä mut oikeasti tuntee voi sanoa, että tää ei lainkaan ole mua. Samalla nää ihmiset varmaan myös ymmärtää, että oon vähän hukassa, enkä oikein tiiä mitä tehä. Ne lähimmät on tukenu ja auttanu mua suuresti, mutta ne jotka vain luulee, ei tosiaan oo huomannu mussa mitään. Tätä on se kliseinen vahva ulkokuori, mistä pitää olla ylpeä. Kaikkien teidän, jotka ootte saanu sen itellenne rakennettua.


Vaikka mä vähän alavireinen olenkin ollut, ei se silti meinaa sitä että mä miksikään angstipelleksi alkaisin tai masentuisin täysin. Ehei, tästähän noustaan! Mä vaan vetäydyn nuolemaan mun haavoja ja rakentamaan uudelleen sitä kuorta, mikä mulla särkyi hetki ennen tota lomaa. Huomenna mä voin tuntee itteni jo paljon pirteemmäksi, mutta tänään ja muutama viikko taakse päin on tuntunut tältä. Negatiiviselta, stressaantuneelta, ylikuormittuneelta, väsyneeltä. 

Mua jännitti vähän julkaista tämmöinen postaus nettiin käytännössä kaikkien nähtäväski, mutta toisaalta, eihän kenekään elämä ole täydellistä. Ja kuten olen jo ilmaissut, kyseessä on mun päiväkirja, jonne kirjoitan mitä itse haluan, ja välillä se tulee olemaan juurikin tätä. Ja näin se pysyy aitona, eikö? Näin te pääsette hipaisemaan mun elämää, ja eikö se juuri ole blogien tarkoitus?



Vaikka mä päällimmäisenä olen pirteä ja iloinen ihminen, niin kuten jo sanoin, ei musta just nyt tunnu siltä. Ja se on ihan okei. Ei joka päivä, viikko tai kuukausikaan voi aina olla hyvä. Mulla se huono kuukausi sattui vaan vähän tympeään väliin (jos huonoja kuukausia ikinä nyt hyvään väliin voisikaan sattua). Nyt on vaan se aika vuodesta, mikä varmaan meillä kaikilla tulee olemaan jossain vaiheessa. Tuntuu, että kaikki kaatuu kerralla niskaan. Kaikki suunnitelmat menee pilalle viime metreillä, ihmissuhteita saattaa särkyä ja ennen kaikkea mulle se haitallisin, stressi alkaa päästä kontrolloimaan mun elämää. Ja erittäin paljon myös mun kehoa.

 Mä vähän pelkäsinkin, että tää alakuloisuus tulee mulle pian, kun oon nyt ollu niin pitkään tosi onnellinen ja mulla oli kaikki, mitä mä tarvitsin. Voin sanoa, että tietyssä vaiheessa mun elämä melko pitkälle oli jopa täydellistä. Mutta kuten mä sanoin, tää on vaan vähän takapakkia mun muuten hyvässä elämässä, ja tästä selvitään. Kirjoitus vaan on jotain, mikä edesauttaa tätä selviytymisprosessia.


29.3.2017

GANESHA


Ganeshaa pidetään onnen, viisauden ja älykkyyden jumalana. Tässä kaikki mitä mä tarvitsen tän seitsemän päivää kestävän koeviikon yli päästäkseni. Oon jo selviytyny, melko huonolla menestyksellä, uskonnon ja englannin kokeista. Edessä olis vielä biologian, ruotsin ja matematiikan kokeet. Tämä meinaa siis, että kahvia koneeseen!

Koska mä oon kova tyttö stressaamaan ja mä tiedän mitä on kärsiä vatsakivuista ja toimia jatkuvasti paineen alla, aattelin kertoa teille pari vinkkiä stressin kanssa elämiseen, tai ehkä jopa sen selättämiseen.

1. Aikatauluta sun elämä. Sun on helpompi pysyä sun suunnitelmien ja menojen perässä, jos sulla on ne jossain ylhäällä. Seinä- tai vihkokalenteri on mulle se ratkaisu, mutta jos et tunne sitä ihan sun jutuksi, niin onhan se kalenteri puhelimessakin. Jos kalenteri itsessään ei tunnu sinulta, niin kannattaa kokeilla vaikkapa puhelimen muistiinpanoja tai vaikkapa post-it lappuja.
2. Syö hyvin ja monipuolisesti. Rasvanen tai hälläväliä- ruokavalio aiheuttaa sulle vaan pahaa oloa ja huonon omatunnon, joten tämän vuoksi on hyvä syödä hyvin. Kaiken lisäksi koko sun kehos voi sillon paremmin, ja sillä on suora vaikutus sun mielentilaan.



3. Vietä aikaa sulle tärkeiden ihmisten kanssa, kuten vaikkapa perheen ja kavereiden. Tää parantaa sun sosiaalista hyvinvointia, millä taas on suora vaikutus sun psyykkeeseen. Kun mieli on rauhassa, voi myös sun kroppa levätä hyvillä mielin ilman paineita.

Eilen mä kävin mun siskon kanssa kahvilla, ja meillä tuli puheeksi piirtäminen. Hän sitten pyysi mua piirtämään tälle taulun, joka on mun siskon tyylinen. Mulla piti tovi miettiä että mitähän mä keksisin, ja jotenkin kummassa mulla tuli tää Ganesha mieleen. (ei siis sillä, että mun sisko olis mitenkään onnekas, viisas tai älykäs! ;-) ) Oon aina liittänyt mielikuvaan mun perheestä monia eri kulttuureja. Mun perhe on aina tykänny käyttää etenkin Intian ja Australian kulttuureiden teemoja sisustuksessa ja varsinki ruoanlaitossa. Kokemuksesta voin sanoa, että eri kulttuureiden sekottelu tuo aivan mieletöntä vaihtelua elämään, suosittelen siis kokeilemaan!


4. Tee sulle mieleisiä asioita, olipa se sitten piirtämistä, lukemista tai vaikkapa videopelien pelaamista. Tää lisää sun hyvän olon hormonien tuotantoa, mikä loogisestikin on hyväksi sulle, varsinkin sun ollessa stressaantunu.

Mä tykkään perehtyä siihen, mitä mä piirrän tai maalaan. Mä siis toisin sanoen haluun tietää, mitä mä teen. Lukiessani tästä Ganeshasta mä huvituin, koska tää hindulaisuuden yksi monista jumalista tosiaan on kaikkea, mitä mä tarvitsen mun koeviikolla. Tosin, onko olemassa myös turhautuneisuuden ja epätoivon jumalaa?



5. Älä suodata sun stressiä kahvilla. Tää vaan aiheuttaa vatsakipuja ja lisää sun kehon rasittuneisuutta. Jos sä juot liikaa kahvia, sun yöunet kärsii siitä ja sillon sun keho ei pääse lepäämään. Ja se ei todellakaan voi olla hyvä juttu - kaikkihan rakastaa nukkua!
6. Anna itelles lupa levätä, nukkua ja vain lahnata. Sun keho ja mieli voi levätä rauhassa niin kauan, kun sä et kiellä sitä iteltäs. Jos sä lepäät antamatta itelles lupaa siihen, seuraa siitä vaan huono omatunto ja paha mieli. Tällöin siitä vähäisestäkään lepäämisestä ei oo mitään hyötyä.


Ganeshaa rukoillaan kuulema usein ennen kokeita, matkoja ja liiketoimia. Mun tapa selviytyä​ kokeista on mieletön stressaaminen, paineen alla toimiminen ja kahvin juominen hillittömissä määrissä. (Enkä mä siis muulloin oikeesti ikinä juo kahvia!) Mun pitäisi ehkä keksiä parempia keinoja tähän tai käyttää ees noita vinkkejä, koska tää jatkuva ylikierroksilla käyminen rasittaa mun kehoa valtavasti. Mä nukun yöt todella huonosti, en osaa pysyä paikallani ja lisäksi mun hermot on mahdottoman kireällä. Ei se ehkä ihme, ettei kaikki ihan jaksa mua näiden parin viikon aikana. Jos tää on jo nyt tämmöstä, niin tuunko mä ikinä selviimään työelämästä? Pisteet  aikuisille elämän hallinnasta, nimittäin mä en sitä vielä osaa.




27.3.2017

ENSIMMÄINEN POSTAUS

Follow my blog with Bloglovin

Vihaan ensimmäisiä postauksia. En tiedä johtuuko se siitä, että oon niissä tosi huono, vai kenties siitä, että niitä on vähän tylsä lukea niiden mitäänsanomattomuuden vuoksi. Ne on tavallaan vähän turhia. Etenkin silloin, kun niissä jaaritellaan kappaletolkulla vain siitä, kuinka perheessä on viisi kissaa, kuusi koiraa, kaksi veljeä, äiti ja isä sekä siitä, että harrastaa lentopalloa ja lempi väri on keltainen. Ei. Mä en ole sellainen bloggaaja. (ironista, sillä itsehän juuri selitin rivitolkulla sitä, että en osaa tehdä ensimmäisiä postauksia, hehheh.. :D) Mutta koska mä en halua rikkoa tätä sääntöä siitä, että ensimmäisissä postauksissa kerrotaan itsestä jotain, aion mäkin antaa teille vähän tärppejä musta.


Oon siis Reetta, kesällä 17 vuotta täyttävä pirteä tytöntyllerö. Mä asun Kainuussa, tarkemmin Kuhmossa, ja tää on tavallaan aika tylsä ja ankea paikka asua. Mutta toisella sävelellä ajatellen, täällä on helppo antaa luovuuden kukkia, sillä yksinkertaisesti - ainakaan täällä mun asuinpaikkakunnalla - ei oo mitään muuta tekemistä! Mulla on monia intohimoja, mutta suurin niistä kaikista muodin ja kauneuden lisäksi lienee maalaaminen. Rakastan sitä, ja uskon että tuutte tulevaisuudessa saamaan siitä vielä runsaasti postauksia!

Mä oon monissa asioissa tosi tuuliviiri-ihminen, eli muutan mun mielipiteitä hyvin nopeasti. Tässä saattaa olla yksi hyvä syy siihen, miksi en miellä blogiani mihinkään yksittäiseen kategoriaan, vaan pidän tätä enemmänkin julkisena päiväkirjana, minne kirjoittelen kaikkea mitä mieleen tulee. (Noh, en tietenkään ihan kaikkea..) Lisäksi mä oon melko ulospäin suuntautunut ihminen, ja moni mun kaverikin tietää, että mikäli mä alan puhua liikaa ja ohi suuni, pitää mulle sanoa suoraan mikäli alan käydä hermojen päälle. Ulospäinsuuntautuneisuuteen liittynee myös avoimuus melko itsestään selvästi, mutta mainittakoot nyt vielä kertaalleen mun olevan myös sitä. Mun avoimuuden ja monien muiden keinojen avulla mä pyrin pitämään mun blogin keinona, jolla te pääsette rennosti sisälle mun aitoon elämään ja ajatuksiin sekä tutustumaan muhun ihmisenä.