24.4.2017

PUNAISET HUULET

"I live by a man's code,  designed to fit a man's world, 
yet at the same time  I never forget that  a woman's first job 
is to choose the right shade of red lipstick."


Seuraavaksi teille on vuorossa postaus punaisesta huulipunasta ja siitä, mitä se naiselle loppupeleissä merkitsee (tai no siis mulle ainakin.. :D)  Lähdetään vaikka siitä, että mähän siis henkilökohtaisesti käytän itse huulipunia todella vähän. Tää johtuu lähinnä siitä, että mä paitsi onnistun sottaamaan itteni niiden kanssa, mutta myös siitä että mä pidän mun huulia tosi ruman muotoisina. Ne vaan on jotenkin tosi epäsymmetriset ja hassun näköiset. Sitten mua vaan inhottaa, kun se huulipuna ei voi asettua mitenkään näitsti ja lopulta päädyn vaan pyyhkimään sen pois. Toki tähän huulipunan vähäiseen käyttöön vaikuttaa myös mun poikaystävä (se kun ei tykkää pussailla mua mikäli mun huulissa on jotain muuta kuin huulirasvaa).
Sitten jos mentäisiin ihan itse asiaan. Mulla oli eräs päivä yllinkyllin aikaa meikata ja laittautua aivan niin paljon kun halusin ja siinä mä sitten huulipunaa laittaessa ajauduin miettimään, että miks naiset oikeestaan ees käyttää sitä. Mä itse tunnen mun oloni paljon itsevarmemmaksi jos mulla on - erityisesti punaista - huulipunaa. Jotenkin se vaan on väriltään niin rohkea ja huomiotaherättävä, että se tavallaan väkisinkin lisää itsetuntoa. 

Toinen mun mieleen juolahtanut syy on myös se, että punainen huulipuna on tietynlainen tapa kapinoida. Se näyttää, ettet ensinnäkään välitä siitä, mitä muut susta ajattelee ja toisekseen myös sen, että sä uskallat erottua joukosta ja korostaa itseäs jollain niinkin pienellä, mutta silti vain niin rohkealla asialla, kuten punaisella huulipunalla.


Totuushan on, että punainen huulipuna sopii ihan kaikille, mikäli sen sävyn vain on osannut valita oikein. Tähän kytkeytyy siis kolmas syy, minkä mä tajusin, ja se on hyvältä näyttämisen halu. Kun sulla on punaista huulipunaa, sä vaan yksinkertaisesti tunnet olosi paljon paremman näköiselle. Tää saattaa johtua siitä, että a) punainen huulippuna on vaan jokin aivan uskomattoman yksinkertainen keino näyttää hyvälle tai b) sitä vain käytetään yleensä niin harvoin, että sen kerran kun sitä käytetään, tunnetaan olo voittamattomaksi. Joka tapauksessa se on siis jokin aivan loistava keino osoittaa itsevarmuutta.

Neljäntenä ja viimeisenä syynä pidän ensimmäistä kertaa, kun käytit punaista huulipunaa. Muistatteko sen hämmästyttävän kerran? Muistatteko, kuinka teistä tuntui aivan loistavalta? Kaikki katseet tuntui kohdistuvan vain itseensä, ihan vain siksi että uskalsi sekä pystyi ja näytti hyvältä punaisen huulipunan kanssa. Kaikilla on oikeus kokea ensimmäinen kerta punaisilla huulilla, koska se on jotain niin uskomatonta!

17.4.2017

TILANNEPÄIVITYS


Tässä mä makaan mun sängyllä muka piristävissä, kirkkaanvärisissä lakanoissa kuunnellen musiikkia ja kirjoittaen. Oon turta. Mutta toisaalta, mikäs tässä. Ei tää yhtään hullunpaa ole, nyt kun kuitenkin löytyi taas tää intohimo kirjoittaa ja ennen kaikkea piirtää.

Tän postauksen tarkoitus on olla tilannepäivitystä edelliseen. Ai mitenkö pyyhkii? No kun ajattelee vähän eri nuotein kuin edellistä postausta kirjoitellessa, niin loppujen lopuksi tää kaikki on ihan mukiinmenevää. Vaikkei se mieliala juurikaan ole kohentunut, niin ainakin mä olen väkisin yrittänyt löytää positiivisia asioita, hopeareunuksia tästä kaikesta. Ja oon onnistunu siinä. Vaikka kaikki juuri sillä hetkellä tuntuu menevän paskasti, niin se kuitenkin loppuu aikanaan. Nukuttua pari kertaa sen asian yli voi olla jo aivan eri ääni kellossa. Voi jopa olla iloinen, vaikka vielä viikko sitten kaikki tuntui kaatuvan niskaan.


Mä en henkilökohtaisesti enää itse jaksanut itseäni, ja otin niinsanotusti itseäni niskasta kiinni ja lähdin väkisin piristymään. Alkuun se tuntui vaan pahentavan asiaa, mutta loppupeleissä radikaalimmista keinoista voi myös olla hyötyä. Niin kuin mun tilanteessa. Mun ylpeys ei kestä jatkuvaa masistelua, varsinkaan muiden nähden. Sallin itelleni yleisesti muutaman huonon päivän kuukauteen, mutta jos mulla tekee vielä enemmän mieli äksyillä ja olla vaikea, niin mä jätän sen sitten kotiin ihan mun omaksi asiaksi. Korkeintaan muutaman vähän läheisemmänkin ihmisen huoleksi, mutta suurin osa jää mulle itselle murheeksi. Mä en vaan tykkää olla angstinen ihminen. Tajuttuani elämä vaan olevan liian lyhyt kaikkeen tähän, mä todellakin päätin etten mä ole tällainen. Vaikka musta tuntui ja ajoittain tuntuu vieläkin tosi pahalle, niin oon kuitenin oppinut erottamaan tiedon tunteista. Mä tiedän, että loppupeleissä mulla on kaikki aivan todella hyvin ja että mä en ole niin pohjalla, kuin miltä se tuntuu. Piti vaan opetella ajattelemaan asioita monista eri perspektiiveistä. 

Mä oon tavallaan sellainen päivä kerrallaan- eläjä, joka pyrkii nauttimaan joka hetkestä. Tottakai se joskus on vähän vaikeempaa. Mutta loppujenlopuksi tää kaikki vaan vahvistaa, ja se näkyy ens kerralla tässä samanlaisessa tilanteessa. En enää​ lannistu samoista asioista niin helposti kuin ennen ja osaan käsitellä eri tilanteita entistä paremmin. Kaiken päälle tää siis on vaan rikkaus. Mitä enemmän kokee, sitä varautuneempi osaa olla ja sitä paremmin selviytyy seuraavista samankaltaisista tilanteista. Näin mä tykkään ajatella, kun on vähän vaikeampaa.



Multa kysyttiin kaksi kertaa, että auttaako tää kirjoittaminen purkamaan mun pahaa oloa. Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, niin kyllä auttaa. Jotenkin se, että saa vaan oksennettua kaiken tähän näppäimistölle, tuo tietynlaisen logiikan tälle kaikelle. On jotenki helpompi käsitellä sitä asiaa palasina ja muodostaa niistä palasista kokonaisuuksia. Joskus on myös hauskaa tajuta, kuinka mitättömästä asiasta lopulta on saanut aikaan hillittömän metelin.. :D Joskus sataa paskaa niskaan, ja se on ihan okei. Sitä sattuu ihan jokaselle. Ihmiset tuomitsee, ja niiden sanoja ei aina pidä ottaa niin kirjaimellisesti, niin kuin mä tein. Selän takana puhuu jokainen ja aivan jokaisesta, eikä kukaan siltä säästy. Kiitos ton edellisen postauksen, mäkin aloin ymmärtämään, kuinka pienet asiat voi patoutuessaan paisua todella suuriksi. Mutta kun ne yhdistää yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, on sitä paljon helpompi käsitellä ja päästä yli. Toisin sanoen tää kirjoittaminen on yllättävän terapeuttista! Toivottavasti teillä kuitenkin on ollut mukavampi kuukausi.

11.4.2017

STRESSILOMA


Mä oon viimeaikoina alkanu miettimään asioita tarkemmin ja suuremmissa skaaloissa, tavallaan enemmän mun tulevaisuutta koskien. Oon myös alkanu miettiä, miten mulla oikeesti menee, mitä mulle kuuluu ja oonko mä kunnossa. Ja koska tää on päiväkirja, aattelin kertoo vähän mun viimeaikaisusta kuulumisista, ajatuksista, tunteista ja mielentilasta.

Mä siis kävin viikonloppureissussa Budapestissä, Unkarissa. Se oli tavallaan stressiloma. Ja se sattui aivan loistavaan väliin. Mä ajattelin että se reissu tekee mulle tosi hyvää, päästä nyt pois tästä Kuhmon tylsästä, joka päivä samanlaisena toistuvasta arjesta. Mä ajattelin, että ois piristävää nähdä vaihteeksi vähän uusia maisemia, uusia kasvoja, puhua eri kieltä ja ennen kaikkea matkustaa jonnekkin, missä en oo ikinä ennen käynyt ja missä en lainkaan osaa liikkua. Tutustua kokonaan uuteen osaan maailmassa. Osittainhan mä olin oikeassa. Siellä mä nimittäin unohdin kaikki mieltä painavat asiat, ja jo pelkkä Helsinkiin pääseminen tuntui helpottavan mun stressiä ja alavireisyyttä.


Mä päätin olla ajattelematta lainkaan Kuhmoa ja mun arkea Suomessa, ja se oli hyvä päätös. Tavallaan mä yritin olla siellä kokonaan eri ihminen. Nähä asioita eri tavalla ja monista näkökulmista. Mä pidin mun lomalla tosi hauskaa, kiertelin vanhoja kämäsiä baareja, kävelin monia tuhansia askelia ympäri sitä suurta kaupunkia, kiersin vanhan linnan raunioita, kahvittelin lukuisissa eri kahviloissa ja maistelin monia erilaisia ruokia. Mä myös lensin. Mä uskaltauduin lentokoneeseen ja selvisin siitä ilman sen suurempia seurauksia. (Toki mä paniikkihäiriöni vuoksi muutaman kyyneleen tirautin, mutta annoin sen jo itselleni anteeksi.) Ja hei, mikä parasta; mä harjoitin shoppailuterapiaa. Paljon!


Hetken mä jo luulin siellä ollessani, että kaikki vois mennä vaan ohi mun ollessa yli tuhannen kilometrin päässä Suomesta. Hetken toi kaikki olikin totta. Ja hetken mä ajattelin,että mä vaan ylireagoin ja tää kaikki järjestyy mun päästessä virkistymään vähän kauemmaksi.
Takasin tullessa mä kuitenkin mietin vaan sitä, että mitäköhän mä maanantaina. Kenen kanssa vietän aikaa, ketä tervehdin ja mitä  muut ajattelee mun ollessa taas täällä. Mä mietin, että se viikonloppu vois olla mun tapa lakasta vanhat asiat maton alle ja alottaa kokonaan uusiksi. Se ei kuitenkaan ollu sitä. Heti Suomeen saavuttua mä tajusin olevani, jos mahdollista, vielä enemmän hukassa, kuin sieltä lähdettyäni. Musta tuntui että kaikki se mun stressi, alavireisyys ja muu kauheus oli vaan jäänyt odottamaan mua lentokentälle, kunnes tuun takasin ja ne voi taas kietoutua muhun. Tuntuu kuin ne olis vaan lisääntynyt keskenään sen muutaman päivän ajan mun ollessa poissa. Aivan kuin ne olis vaan paisunu suuremmiksi. Ne asiat, jotka tavallaan oli mitättömiä murheita mun lähdettyä.



Vaikka ajatus Suomesta masentaa aina ihanan ulkomaanmatkan jälkeen, oli tää jotain aivan muuta. Mua pelotti. Mua ahdisti ja musta tuntui että se mun stressiloma oli mennyt aivan liian nopeasti. Niin nopeesti, etten kerinnyt ees käsitellä mun ajatuksia. Saati sitten unohtaa sitä, minkä vuoksi mä alunperin halusin sille matkalle. Kaiken tän lisäksi mulla ei enää tavallaan ollut sitä samaa ihmismuuria mun ympärillä, mikä mulla aina ennen oli. Tai jos se oli, mä en tiennyt siitä. En enää oikeestaan ees tienny kehen turvautua ja ketä halata tän reissun jälkeen. En halannut ketään. Mulle tärkein ihminen ei ollut tavoitettavissa maanantaina, ja mun täytyi selvitä ilman tukea. Ei sillä, mä selvisin. Ja kohtalaisen hienosti selvisinkin. Ja tästä mä olen pirun ylpeä.


Muiden näkökulmasta mun murheet tuntuu varmasti todella pieniltä ja mitättömiltä, mutta mä katson maailmaa aivan eri tavalla. Mä rakastan olla onnellinen ja hymyillä, mutta nyt parin viikon aikana ei oo lainkaan ollu fiilistä siihen. Oon vaan ollu hukassa ja miettinyt, että voinko mä tehdä jotain satuttamatta jotakuta. Kaikki ketkä mut oikeasti tuntee voi sanoa, että tää ei lainkaan ole mua. Samalla nää ihmiset varmaan myös ymmärtää, että oon vähän hukassa, enkä oikein tiiä mitä tehä. Ne lähimmät on tukenu ja auttanu mua suuresti, mutta ne jotka vain luulee, ei tosiaan oo huomannu mussa mitään. Tätä on se kliseinen vahva ulkokuori, mistä pitää olla ylpeä. Kaikkien teidän, jotka ootte saanu sen itellenne rakennettua.


Vaikka mä vähän alavireinen olenkin ollut, ei se silti meinaa sitä että mä miksikään angstipelleksi alkaisin tai masentuisin täysin. Ehei, tästähän noustaan! Mä vaan vetäydyn nuolemaan mun haavoja ja rakentamaan uudelleen sitä kuorta, mikä mulla särkyi hetki ennen tota lomaa. Huomenna mä voin tuntee itteni jo paljon pirteemmäksi, mutta tänään ja muutama viikko taakse päin on tuntunut tältä. Negatiiviselta, stressaantuneelta, ylikuormittuneelta, väsyneeltä. 

Mua jännitti vähän julkaista tämmöinen postaus nettiin käytännössä kaikkien nähtäväski, mutta toisaalta, eihän kenekään elämä ole täydellistä. Ja kuten olen jo ilmaissut, kyseessä on mun päiväkirja, jonne kirjoitan mitä itse haluan, ja välillä se tulee olemaan juurikin tätä. Ja näin se pysyy aitona, eikö? Näin te pääsette hipaisemaan mun elämää, ja eikö se juuri ole blogien tarkoitus?



Vaikka mä päällimmäisenä olen pirteä ja iloinen ihminen, niin kuten jo sanoin, ei musta just nyt tunnu siltä. Ja se on ihan okei. Ei joka päivä, viikko tai kuukausikaan voi aina olla hyvä. Mulla se huono kuukausi sattui vaan vähän tympeään väliin (jos huonoja kuukausia ikinä nyt hyvään väliin voisikaan sattua). Nyt on vaan se aika vuodesta, mikä varmaan meillä kaikilla tulee olemaan jossain vaiheessa. Tuntuu, että kaikki kaatuu kerralla niskaan. Kaikki suunnitelmat menee pilalle viime metreillä, ihmissuhteita saattaa särkyä ja ennen kaikkea mulle se haitallisin, stressi alkaa päästä kontrolloimaan mun elämää. Ja erittäin paljon myös mun kehoa.

 Mä vähän pelkäsinkin, että tää alakuloisuus tulee mulle pian, kun oon nyt ollu niin pitkään tosi onnellinen ja mulla oli kaikki, mitä mä tarvitsin. Voin sanoa, että tietyssä vaiheessa mun elämä melko pitkälle oli jopa täydellistä. Mutta kuten mä sanoin, tää on vaan vähän takapakkia mun muuten hyvässä elämässä, ja tästä selvitään. Kirjoitus vaan on jotain, mikä edesauttaa tätä selviytymisprosessia.